keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Voivatko painajaiset muuttua?




Tuttu uni. Tuttu asetelma.

Helsingin Yhteislyseon etupiha. Keväinen aamupäivä, tummat pilvet peittävät aurinkoa. Sade on pessyt asfalttikentän tummaksi ja kiiltäväksi. Astelen epävarmasti eteenpäin. Uusi päivä, mutta samat vanhat haasteet. Pääovien edessä he jo odottavat. Koulupäivien arkiset demonit, raakkuva varisparvi: Pavel, Petri, Vili, Tomi ja Juha. He näkevät minut, minä näen heidät. Uusi koulupäivä on alkanut. Tummana, mustana massana varisparvi syöksyy kimppuuni. He kraakkuvat, tönivät, nokkivat, iskevät ja viiltävävät. Kynnet takertuvat syvälle lihaan. KRaa-Kraa-Kraa.

Eikä loppua näy.
Aulan opettajat katselevat alakerran lasiseinien läpi ja pudistelevat näylle päätään. Huudan apua, mutta turhaan. He näkevät, mutta kieltäytyvät näkemästä. He kuulevat, mutta he kieltäytyvät kuulemasta. Yksi opettajista astuu ulos ovesta. Hän jää katselemaan kahakkaa. Hän sekoittaa samalla hitaasti kahvikuppia kädessään. Lopulta. Lopulta hän nostaa kahvikupin huulilleen ja siemaisee. Varikset raapivat, varikset kraakkuvat, kukaan ei näe, kukaan ei kuule. Opettaja raapii kovaäänisesti sänkeään. Raaps-Raaps-Raaps.

Eikä loppua näy.

Tartun yhden variksen nokasta kiinni ja pidän sen väkisin kiinni kainalossani. Nousen ja juoksen opettajan luokse ja tartun häntä hänen pikkutakistaan. Nyin sitä ja anon apua. Kerron miten opiskelijat kiusaavat, sylkevät, hyljeksivät, potkivat, hakkaavat ja haukkaavat. Anon armoa ja apua.
Opettaja katsoo kaukaisuuteen minua näkemättä. Hän siemaisee kahviaan ja avaa hiljaa suunsa ja vastaa: ”katsotaan … katsotaan.”

Eikä loppua näy... (?!)

Mutta tällä kertaa tapahtuukin jotain hyvin erilaista.

Uni ei jatku loputonta kierrettään ja loputonta painajaismaista kauhuaan, vaan tapahtuu muutos. Erittäin merkittävä muutos.
Normaalisti nuo menneisyyden pirut olisivat vain heti jatkaneet hyökkäystään, mutta nyt ne kavahtavat. Puolikauhuissani suljen silmäni ja jään odottamaan tarinan jatkumista - hyökkäyksen jatkumista.

Sitä ei kuitenkaan tule. Avaan silmäni ja tajuan varisten kraakkuvan edelleen, mutta nyt niillä on kauhun sävel omassa äänessään. Jokin on muuttunut. Katson opettajaa. Hän on edelleen omahyväinen itsensä, raapii partaansa ja siemaisee kupistaan. Muut opettajat puistelevat päätään lasiseinien takana.

Jotain on muuttunut. Katson käsiini. Lopulta tajuan. En purista kädessäni varista, vaan jonkinlaista omaa sisäistä pientä demoniani. Astun sisään lasiovista ja kävelen portaat ylös luokkahuoneeseen. Varikset ovat sulautuneet jälleen osaksi luokkaa – luokaksi, joka on täynnä ikäviä, ilkeitä ja tuomitsevia lapsia, koulutovereita ja kiusaajia. Tämä on helvetillinen koululuokka suoraan painajaista. Minun henkilökohtainen painajaiseni.

Nostan panssarini jälleen uuteen päivään ja kohtaan pelonsekaisesti heidän katseensa.

Mutta … minun pelkoni on heidän pelkonsa. Minun kauhuni on heidän kauhunsa. Pahat henget kaikkonevat heidän ympäriltään ja he saavat inhimillisen muotonsa. Kaikki näyttää jälleen normaalilta. Kuin kaikki ja kaikkien yläasteiden koulukuvat, jossa kaikki näyttävät ulkoisesti hyvältä, iloiselta ja siistiltä, mutta todellisuudessa kaikilla on sisäisesti kurjaa.



Analyysi:

Stressiunet ovat mielemme valmistamia harjoitusskenaarioita, jotka valmistavat meitä kohtaamaan elämässämme kohtaamamme kauheimmat ja haastavimmat tilanteet. Kun esi-isämme uneksivat vaanivista leijonista, niin he olivat herätessään valmiimpia kohtaamaan niitä. Monet varusmiespalveluksen käyneet näkevät unia paluusta armeijaan. Monet sodan käyneet näkevät loppuelämänsä painajaisia sodasta. Mieli valmistelee meitä paluuseen.

Useimmat varusmiespalveluksen käyneet uneksivat stressiunia sodankäynnin kauhuista, mutta minä uneksin varusmiestovereideni minuun osoittamista kauhuista. Mikään vihollinen ei unissani ole niin kauhea kuin asetoveri. Kun kulkee joukkuemuodostelman ensimmäisenä, niin kauheinta eivät ole ne viholliset edessä, vaan ne viholliset takanani.

Ylä-asteen loppumisesta on nyt noin 16 vuotta. Varusmiespalveluksen loppumisesta on nyt noin 11,5 vuotta. Kohtasin kiusaajani uudestaan armeijassa, missä he onnistuivat muuttamaan ylä-asteen painajaiseni painajakseni armeijasta. Samat painajaiset ovat toistuneet kaikki nämä vuodet. Painajaiset armeijasta, ylä-asteesta ja niiden yhdistelmistä. Koskaan en ole voittanut. Paitsi nyt.

Varsinkin lapsuudessa tai nuoruudessa koetut toistuvat kokemukset ja niistä opitut käyttäytymismallit, moodit ja skeemat ohjaavat meitä myös tulevaisuudessa. Lähiympäristömme kasvattaa, opettaa ja sosialisoi nuoret muokkautuvat mielet tarjoamiensa mallien mukaan. Mielemme ehdollistuu ja sisäistää saadut opetukset. Näin toimimalla selviät. Näin toimimalla jäät henkiin. Ole hiljaa, niin sinua ei kiusata. Kiusaa, niin saat huomiota. Opiskele, niin menestyt. Tee työtä, niin voit ostaa itsellesi hyväksyntää. Voita lotossa, niin oikeutat unelmasi.

Sosiaalityön ja psykologian opiskeleminen ajavat minua auttamaan muiden lisäksi myös itseäni.