torstai 5. huhtikuuta 2012

Kun astuin lasten paskaan

Kevät tekee tuloaan, linnut visertävät ja aurinko paistaa lempeästi.
Ah, ihanaa – on niin mukavaa päästä jälleen ulkoilemaan metsissä. Pururatojen ja kinttupolkujen raskaat nietokset sulavat virtoina pois jättäen jälkeensä neitseellisen maaperän. Tai siis ainakin pitäisi jättää. Kaupungin luonto kun on niin paljon erilaista verrattuna maaseudun luontoon.

Yksi erityismerkki astumisesta keväisissä lähiöpuistoissa ja lähiömetsissä on paska.

Jokaiselle neliömetrillä teiden varsilla on keskimäärin kolmea erilaista valioyksilöä koiran ruaansulatusjärjestelmän taiteilemaan kikkaretta. On isoa ja pientä läjää, pieniä ja pitkiä makkaroita, aina harmaanvalkoisesta vivahteikkaan ruskehtavaan ja ruosteisen punaiseen.

Voiko paskalle tehdä mitään? Tuskin – ellei sitten itse ala niitä sieltä keräilemään. Kysymys onkin enemmänkin yhteiskunnallinen. Miksi me olemme niin kauaksi etääntyneet luonnosta, että pidämme lemmikkejä, joita emme edes jaksa hoitaa?

Emon vastuu omista lapsistaan

Koiran tai lemmikin voi hankkia helposti suoraan kaupasta ilman sen suurempia tunnontuskia. Eläin ei ole eläin, vaan lemmikki ja esine. Äärimmäisen oireellinen ilmiö tästä on rotulajien systemaattiset pentutehtaat ja –kennelit. Se lemmikki on vain niin ihana, varsinkin pentuna, mutta sitten kun se vähän kasvaa ja oppii pahoille tavoille, niin se ei olekaan aina niin suloinen. Usein tässä vaiheessa monille paljastuu kauhuksi, ettei siitä pääse niin helposti eroon - vai pääsekö? Ikävä kyllä kovin moni pääsee lemmikistä eroon, siitä kertovat kaikki ihanan lutuiset lemmikit, jotka päätyvät eläintaloihin, heitteille, piikitetään kuoliaksi tai viskotaan kesän jälkeen luonnon armoille.

Lemmikkieläin on elävä olento – sitä ei voi hankkia hetken mielenjohteesta, vaan se adoptoitava kuin ihmislapsi.

Lisää tietoa voi lukea Suomen eläinsuojeluyhdistysten liiton (SEY) sivuilta.

@John Talbot

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti