lauantai 23. huhtikuuta 2011

Onko kassakaappisopimus jo syntynyt?

Niin kutsuttu Portugalin-paketti, eli Portugalin mukaan pääseminen nykyiseen vakausrahastoon (EFSF), on päätettävä ennen 16.4. EU:n valtionministerien Ecofin-kokousta. Päätös on tultava nykyiseltä Kiviniemen toimitusministeriöltä. Kiviniemen vastahakoisuudesta huolimatta Katainen aikoo väkisin tehdä tiedonannon Suurelle valiokunnalle, jotta asialle saataisiin edes jonkinlainen lainvoimaisuus.

Kansainvälisiä sopimuksia ja sitoutumisia on hyvin hankala purkaa ilman merkittäviä menetyksiä. Suomen vetäytyminen jo aiemmin lupaamistaan sopimuksista nakertaisi kokonaan Suomen uskottavuutta ulkomailla ja erityisesti EU:ssa. Tämän vuoksi Kataiselle onkin tärkeää saada myönteinen päätös Portugalista vaikka kieroilemalla. Tähän Kataisella on kaksi reittiä:

1) Menettely Suuren valiokunnan kautta ja uuden eduskunnan ohittaminen


Koska valiokunnat eivät ole ehtineet järjestäytyä uudelleen eduskunnan uuden kokoonpanon mukaisesti on Suuressa valiokunnassa tällä hetkellä enemmistö EU-myönteisiä puolueen edustajia (12 myönteistä ja 8 vastustavaa), jotka voivat antaa Kataiselle tarvittavan ”lainmukaisuuden”. Normaalisti Suuren valiokunnalle hallituksen tekemien kirjelmien on tarkoitus toimia ilmoituksina eduskunnalle, jotta eduskunnan eri puolueiden kanta hallituksen kannasta saadaan tietoisuuteen.

SDP on jo vastahakoisesti hyväksynyt tämän menettelyn ”lainmukaisuuden”
, mutta demarien väitös ettei tämä vaikuta mihinkään on valhe. Vaikka SDP tivaa Kokoomukselta tietoja Suomen antamista sitoumuksista, niin olisi äärimmäisen epäilyttävää jos nykyisen hallituksen pääoppositiopuolue ei olisi tietoinen mihin Suomi on ainakin jo sitoutunut. Myönteinen Portugali-päätös sitouttaa Portugalin saamaan ilman rajoituksia tukea vakausrahastosta, johon Suomi on jo antanut takuut 8 miljardin edestä.

2) Katainen kieltäytyy matkustamasta kokoukseen


Taloussanomien Jan Hurri toi hyvin esille pointin Ecofin-kokouksen käytännöistä. Päätös Portugalin tukemisesta tulee olla yksimielinen, mutta ainoastaan yksimielinen kokouksessa paikan päällä olevien kesken. Jos Katainen jättäytyy menemästä kokoukseen ja viivyttelee hallitusneuvotteluihin vedoten, niin joka tapauksessa Suomi tulee sitoutumaan myös Portugalin liittymisen vakausrahaston antimiin.

Ovatko Kokoomus, SDP ja Perussuomalaiset jo laatineet kassakaappisopimuksen?

Eduskuntaryhmät ovat vasta alustavasti kokoontuneet omiin ryhmiinsä, mutta mediassa on alkanut jo selkeästi näkymään merkkejä kolmen suurimman puolueen lemmenleikeistä. Eduskunnan käytännön mukaisesti Kokoomus on omaksunut hallitustunnustelijan aseman, eikä ole hävennyt jo käyttää sitä.

Torstain 21.4. Yleltä tulleessa A-talk – ohjelmassa paljastui, että Katainen on jo ollut yhteydessä sekä Timo Soiniin, että SDP edustajiin, niin henkilökohtaisesti kuin puhelimitse. Olen kahdessa aiemmassa kirjoituksessani (18.4. ja 19.4.) nähnyt vakausrahastokysymyksen olevan merkittävä vedenjakaja myönteisen Kokoomuksen ja kielteisten SDP:n ja Perussuomalaisten välillä. On vaikeaa uskoa, että tämän hetkinen liehittely on vain Kokoomuksen bluffia politiikan suuressa korttipöydässä. EU ja vakausrahastot ovat suuria arvovaltakysymyksiä näiden osapuolten välillä, joten miten mikään yhteistyö tai kompromissi on ylipäätänsä mahdollista?

Timo Soini sanoi suoraan 21.4 A-talk – ohjelmassa, että hän odottaa hallitusneuvottelujen menevän toukokuun lopulle asti ainakin, Katainen ilmoittaa aikovansa varastaa Portugali-pallon Kiviniemeltä vaikka väkisin ja SDP höpisee julkisuudessa epäselvyyksiä Suuren valiokunnan käsittelystä. Jos Portugali-päätös solmitaan myönteisesti, on Kokoomuksella mahdollisuus kunniallisesti perääntyä uusista sopimuksista niin kauan kuin vanhoja kunnioitetaan. Kun kansainvälisesti sitova päätös on jo tehty, niin Perussuomalaiset ja SDP voivat uskottavasti vain nostella kansalle käsiään ja sanoa ettei asialle voi enää mitään.

Sekä Kokoomus, SDP, että Perussuomalaiset voisivat saada aikaiseksi kompromissin ilman että kenenkään tarvitsisi syödä sanojaan. Kaikki saavat jotain. Kaikki voittavat. Paitsi kansa - jota kustaan linssiin.

Loppujen lopuksi tämä kaikki on vain skenaario, mahdollinen hypoteesi, ja vain aika näyttää miten todellisuudessa kulissien takana suhmuroitiin, hallituskortit jaettiin ja petikumppanit valittiin.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Vihreät heittävät pyyhkeen kehään

Kokoomuksen asema hallituksen muodostajana koki pahimman kolhunsa tänään iltapäivällä, kun Vihreät julistautui vetäytyvänsä oppositioon. Ironista kyllä, vihreät luovat nyt tilanteen, jossa ainoat mahdolliset hallituspohjat rakentuvat vain perussuomalaisten varaan.

Julkisuudessa on tänään myös samoihin aikoihin julkaistu Jyrki Kataisen kommentti, että kolmen suuren hallitus on todennäköinen. On jokseenkin vaikea uskoa, että Kokoomus on valmis johtamaan Suomea pois vakausrahastosta, joten kolmen suurimman hallitus täytyy realisoitua sopuun vakausrahaston suhteen. Erikoisinta on tietää miten tällainen kompromissi on mahdollista, kun käytännössä on vain kaksi vaihtoehtoa, joko vakausrahastoihin mukaan lähteminen tai totaalinen kieltäytyminen yhteistyöstä. Kun vakausrahasto myönteiset Keskusta, että Vihreät ovat lähdössä vapaaehtoisesti oppositioon, ei Kokoomukselle jää liikkumavaraa.

Entä jos Kokoomus heittää pyyhkeen kehään?

Kokoomuksen kannalta todellinen kynnyskysymys on, kuinka kunnianhimoinen Kokoomus on saavutettuaan legendaarisen enemmistön eduskunnassa. Riittääkö Kataiselle laakerinseppelekruunu, vai tuleeko ego vaatimaan vielä pääministerin manttelia? Kokoomus ei voi sanoa vakausrahastolle ei, mutta toisaalta ei ole mahdotonta, että Perussuomalaiset antavat myöden vakausrahastoissa.

On hyvinkin mahdollista, että jos yhteistyöhön ei päästä vakausrahastoista, niin Kokoomuksen on pakko väistyä hallitustunnustelijan roolista ja luovuttaa se eteenpäin. Vuoden 2000 eduskuntavaaliuudistuksessa luovuttiin presidentin oikeudesta nimetä hallitusneuvottelija. Koska hallitusneuvottelut ovat nykyään puhtaasti eduskunnan varassa, ilman mitään ehtoja tai määritelmiä, voivat sekä Perussuomalaiset että demarit vaatia itselleen hallitustunnustelijan roolia.

Politiikan mustahevonen: PS + SDP + Vasemmisto + (KD tai RKP)

Todellinen yllätys hallitus tulee olemaan hyvin erikoinen kombinaatio, sillä mahdollinen hallituspohja vaatisi ainakin Perussuomalaisten (39) ja demarien (42) lisäksi apupuolueen. Ainoa mahdollinen sillanrakentaja on Vasemmisto (14), sillä ainoastaan sen tuella on mahdollisuus saavuttaa enemmistöhallitus kristillisdemokraattien, RKP tai molempien kanssa.

Koska Vasemmisto on profiloitunut voimakkaasti suvaitsevaisena ja punavihreänä voimana Paavo Arhinmäen linjan mukaisesti, on vaikeaa kuvitella Vasemmiston olevan valmis yhteistyöhön Perussuomalaisten kanssa. Toisaalta ei pidä unohtaa, sekä Vasemmiston että demarien sisäisiä konservatiivisia voimia, kuten vanhakantaisia ammattiyhdistysmiehiä sekä suuria ikäluokkia.

Entäs jos Vasemmisto heittää pyyhkeen kehään?

Suomen eduskunta saattaa kohdata pattitilanteen, jos yksikään puolue ei ole valmis taipumaan kynnyskysymyksissään. Mahdollisesti hallitusneuvottelut ainakin venyvät pitkällisiksi ja tuskaisiksi. Varmaa on, etteivät nämä hallitusneuvottelut tule seuraamaan sitä vanhaa linjaa mikä Suomessa on jatkunut sitten 1990-luvun laman. Ironisesti Suomi tulee pitkistä hallitusneuvotteluista huolimatta jatkamaan samaan malliin kuin tähän asti, nimittäin Raimo Sailaksen virkamieshallituksen turvin.

Poissuljettu vaihtoehto ei ole myöskään oppositioon julistautuneiden ylösnousu Kokoomuksen johdolla, mutta tämä on hyvin epätodennäköistä, sillä tällä hetkellä Vihreiden ja Keskustan oppositiomieliala vaatisi merkittäviä myönnytyksiä joko Vihreille tai Keskustalle.

Jos vain Anni Sinnemäellä olisi munaa pelata kovaa palloa, niin merkittäviä vihreitä myönnytyksiä olisi helposti taottavissa.

Tästä tulee jännää. =)

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Mitä vaalien tulos tulee tarkoittamaan käytännössä?

Vaalien tulos ei ratkea voittajien, vaan reaalipolitiikan keinoin. Jyrki Katainen (kok.), tuleva hallitustunnustelija ja mahdollinen hallitusmuodostaja, joutuu kovan paikan eteen yrittäessään luoda Suomeen enemmistöhallitusta. Edeltävät vaalitentit, puolueohjelmat, kynnyskysymykset ja vaalien jälkeen lausutut sanat kertovat jo paljon mahdollista vaihtoehdoista, joita Suomi nyt tulee kohtaamaan.

Vaalien tulos (ehdokasta):

Suomen Keskusta 35
Kansallinen Kokoomus 44
Suomen Sosialidemokraattinen Puolue 42
Vasemmistoliitto 14
Vihreä liitto 10
Suomen Kristillisdemokraatit (KD) 6
Suomen ruotsalainen kansanpuolue 9 + 1 (Ahvenmaa)
Perussuomalaiset 39

Keskusta on puheenjohtaja Kiviniemen johdolla ilmoittanut heti vaalitappion tultua selväksi, että nyt on heidän korkea aika heittää hanskat naulaan ja mennä oppositioon. Vaalitappion ja tämän lausunnon jälkeen on hyvin epätodennäköistä, että Keskusta lähtisi hallitukseen. Keskusta on valmis korkeintaan hallitusratkaisuun, missä sille on luvassa varmoja voittoja ja selkeitä myönnytyksiä. Tällaisten myönnytysten tekeminen tapahtumien valossa ei kuitenkaan tule olemaan todennäköistä. Keskustan poisjääminen kuitenkin luo hankalan tilanteen hallitusneuvotteluille. Enemmistöhallituksen muodostaminen tulee olemaan hankalaa.


Mahdoton skenaario:
Kokoomus + SDP + Perussuomalaiset (44 + 42 + 39 = 125)

Tämä hallitusmuoto ei ole realistinen, sillä sekä demarit että Perussuomalaiset ovat julkisesti voimakkaasti vastustaneet EU:n vakausrahastoa ja portugalin kriisiin puuttumista. Vakausrahastosta vetäytyminen kumpaan suuntaan tahansa olisi poliittinen itsemurha joko Kokoomukselle tai Perussuomalaisille.

Vielä mahdottomampi skenaario: Kokoomus + Perussuomalaiset + (Vihreät tai Vasemmisto) + RKP (44 + 39 + (14 tai 10) + 10 = 103 tai 107)

RKP on mieluusti mukana aitosuomalaisen perussuomalaisten hallituksessa, kunhan ruotsin asema turvataan Suomen toisena virallisena kielenä. Vihreät ja Vasemmisto eivät tule istumaan hallituksessa jossa on myös Perussuomalaiset. Myöskään kristillisdemokraattien kannatus (6) ei riitä mahdollisen konservatiivisen hallituskoalition muodostamiseen, sillä tällöin hallituksen tuki jäisi vain 99 kansanedustajaan.

Todennäköisin skenaario: Kokoomus + SDP + Vihreät + RKP (44 + 42 + 10 + 10 = 106)

Tämä kokoomusvetoinen hallitus on realistisesti kaikkein todennäköisin, sillä se on reaalisesti valmis toteuttamaan vakausrahaston. Demarit tiedetään äärimmäisen taipuvaisiksi myötäilemään uusliberaalista maailmantalouspolitiikkaa, eikä olisi syytä uskoa, etteikö sijoittajien vastuusta oltaisi tässä tilanteessa valmiita luopumaan.

Tämä linja ei tule toisaalta olemaan raskain demareille, vaan ennen kaikkea Vihreille heidän vaalitappionsa vuoksi. Kuitenkin, jos Anni Sinnemäen linjaa ei kyseenalaisteta ja Vihreille annetaan mahdollisuus edesauttaa vihreämpää politiikkaa ja tavoitteitaan, on todennäköistä, että Vihreät ovat halukkaita hallitukseen. Myös RKP on helppo saada hallitukseen kuin hallitukseen, kunhan nykyiseen pakkoruotsiin ei vain kosketa.

Kataisesta tulee uusi pääministeri ja arvovaltakiistan vuoksi Urpilainen omaksuu valtionvarainministerin salkun. Ulkoministerin salkku tulee olemaan kovan poliittisen väännönalainen, sillä Tuomiojan (SDP) paluu ulkoministeriksi tarkoittaisi paluuta nykyistä hallitusta edeltävään demarijohtoiseen ulkopoliittiseen värisuoraan (ulkoasian valiokunta, ulkoministeriö, presidentti).

Hallitusohjelma tulee sisältämään todennäköisesti:

Vakausrahaston ja Portugalin kriisin tukeminen.
Valtionyhtiötä myydään pois.
Valtion tuottavuusohjelmaa tullaan kiristämään.
Fortumin ydinvoimalupaa ei myönnetä.
Arvonlisävero nousee (~1 %-yksikköä)
Ansiotulovero ei laske.
Energiaveroa nostetaan.
pääomavero nousee. (~2%-yksikköä)
hallintarekisterit (ja veronkierto) sallitaan.
turkistarhausta ei lopeteta.
Perheenyhdistämislakia tullaan kiristämään.
Huomattavia leikkauksia sosiaali- ja terveysmenoissa.
Opintotukea ei sidota indeksiin.
Korkeakoulujen maksullisuus EU/ETA-maiden ulkopuolisille laajennetaan kaikkeen opetukseen.

Todennäköisen skenaarion tulevaisuudenkuvat

Suurin vaa’ankieli tulee olemaan Euromaiden talouden pelastus. Jos päädytään velkasaneerauksiin, vakauslainojen realisointiin tai jopa Euron kaatumiseen, niin Keskusta ja erityisesti Perussuomalaiset tulevat saamaan ennennäkemättömän kansantuen vaatia hallituksen kaatumista ja tulevat voittamaan seuraavat vaalit vuonna 2015. Jos toisaalta pelastuslinja puree, niin perussuomalaisten kannatus tulee todennäköisesti liukumaan pois ja katoamaan unohdukseen. Perussuomalaisten edeltäjä, SMP, on jo aikaisemmin vuosien 1970 ja 1983 eduskuntavaaleissa saanut vastaavia jytkyvoittoja, mutta joka kerta kannatus hiipui nopeasti pois vaalien jälkeen, koska protestimielialaa ei saatu pysymään yllä, eikä mitään uutta saatu aikaiseksi.

On jännittävää miten maailmantuulet vaikuttavat jälleen näin ratkaisevasti pienen Suomen asioihin. Suomen onkin jo korkea aika tajuta, ettemme me olemme enää pitkään olleet mikään periferia, vaan kiinteä osa globaalia sykkivää maailmaa ja ennen kaikkea maailmantaloutta.

torstai 14. huhtikuuta 2011

Vaalisammakko 2011

Oma sisäpiiritietoa omaava vaalisammakkoni sanoi minulle tässä hiljakkoin miten eduskuntavaaleissa tulee käymään. Sammakko kraakkui tällaiset lukemat…

"
- Kokoomus 18%
- Kepu 12%
- SDP 14%
- PS 13%
- Vihreät 14%
- Vasemmisto 16%
- RKP 7%
- Kristillisdemokraatit 3%
- Muut 3%

Uusi hallitus tulee olemaan vanha hallituspohja, eli Kok, Kepu, Vihreät ja RKP (51% kannatus). Pääministeriksi Katainen, 1. Valtionvarainministeriksi Kiviniemi ja 2. Valtionvarainministeriksi Sinnemäki.

Opintotukea ei sidota indeksiin, ansiotulon veronalennus toteutetaan, arvonlisäveroa ja pääomaveroa nostetaan, perusturvaa ei nosteta, hallintarekisterit (ja veronkierto) sallitaan, Fortumin ydinvoimalupa hylätään, turkistarhausta ei lopeteta ja kaikki vakausrahastot otetaan käyttöön."


…tämän mystisen povaamisen jäljiltä jäin sitten miettimään miten tämä oikein tulisi ottamaan ja aloin miettimään syitä esitetylle tulokselle. Kokoomus on kokoomus, sen takana on mystinen brändi jota kannatetaan mummeleista ja köyhistä kaupankassoista aina toimitusjohtajaan ja kapitalisteihin. Kun brändissä ei ole kolhuja tai löydettyjä lisäaineita, niin todennäköistä on että kokoomuksesta tulee pääministeripuolue. Kepu kaatuu omaan nokkeluuteensa ja vaalirahasotkuihin, samaan aikaan kuin aidosti vasemmalla pyrkivän SDP:n kannattajat eivät jaksa enää kuunnella samoja demarilupauksia, joita ei kuitenkaan toteuteta. Oikeistodemarit, jotka johtivat demareita läpi 90-luvun ja 2000-luvun alussa, nauravat partaansa ja liputtavat sinilippujaan.

Vasemmisto, Vihreät ja Perussuomalaiset lyövät itsensä läpi protestipuolueina. PS:n kannatus ei realisoidu, vaan siirtyy todellisten ehdotusten puutteessa vasemmistolle. Persujen kannattajat huutavat vääryyttä työttömien ja lähiöbaarien kapakoissa, mutta lopulta ohrapirtelö, armelias unohdus ja aamun ankara kohmelo auttaa näitä yhteiskunnan väärinymmärrettyjä kohti elämän rytmiä ja lähimmän sossun kassaa. Vihreät hyötyvät punavihreydestään, mutta ydinvoimalupien paskanruskeat läiskät kaiken vihreyden keskellä johtavat kasvattamaan Vasemmiston kannatusta itsestään.

Kristillisdemokraatteja ei enää usko kukaan muu kuin ne kaikkein paatuneimmat ja huonokuuloisimmat mummelit, eikä RKP saa edes omaa etnistä vähemmistöään ruotuun, kun hajaäänet menevät till Samlingspartie och Vänsternpartie. Piraattien karvas vaalitaisto päättyy lopulta Juha Miedon (kesk.) valintaan Vaasan vaalipiiristä, Panu Horsmalahden boikotointiin ja Vaalipornon ennennäkemättömiin latauslukemiin.

Loppujen lopuksi Eurooppa-myönteisyys ja vakausrahastojen tukipäätökset tulevat olemaan realistinen vedenjakaja, jonka seurauksena vanha hallitusblokki tulee kaikesta huolimatta pääministeri Kataisen johdolla jatkamaan hallitustyötään.

perjantai 1. huhtikuuta 2011

Konflikti palestiinassa

Tutkiessamme Palestiinan konfliktia me kohtaamme vaikean todellisuuden, joka piilee osana monikulttuurisuuden kärjistämiä vaaroja. Modernin globalisoituneen maailman monikulttuurisuuden ongelma on hankala käsite, joka on systemaattisesti muutoksessa. Toisaalta globaali uusliberalistinen maailmantalous on sitonut ja nitonut meidät kaikki yhteen, mutta samaan aikaan kaikki prosessit ovat käyneet läpi uusia lokalisoitumisen ja fraktioitumisen piirejä. Vanhat raja-aidat rikkoutuvat ja uusia syntyy.

Vaikka Suomi ei tällä hetkellä ole kokonaisuudessa kosmopoliittinen monikulttuurinen mekka, niin jotkut suurkaupungit pääkaupunkiseudun tavoin ovat nousseet tällaisiksi alueiksi. Me emme voi karata toiseutta yhdenkaltaisuuteen, sillä me kaikki olemme samaan aikaan kuviteltujen yhteisöjemme jäseniä ja yksilöllisiä ihmisiä. On vaikeaa vetää rajoja sille, mikä on hyväksyttävää käytöstä yksilöltä tai yhteisöltä.

Palestiinassa on vallinnut pitkään ja vallitsee yhä entistä kärjistyneempänä ristiriita ja vastakkainasettelu kahden leirin välillä. Palestiinan historian tarkastelu auttaa meitä havaitsemaan miten tietyt erot syntyvät, kasvavat, tulehtuvat ja lopulta purkautuvat. Meidän on syytä oppia jotain historiasta.


KONFLIKTI PALESTIINASSA

Lähi-idän ruutitynnyrin sisäiset ristiriidat sitovat itseensä useita kirjavia historioita, eeppisiä kertomuksia, uskomuksia, vakaumuksia ja aatteita. Verkottuneen maailmanhistorian hitaat asteittaiset liikahdukset ja yhteentörmäykset ovat vaikuttaneet siihen miten konflikti on syntynyt ja asteittain pahentunut edeltävän vuosisadan aikana. Tämä artikkeli keskittyy tutkimaan Israel-Palestiina konfliktin ideologisen ja käytännöllisen kamppailun kehittymistä 1800-luvulta aina Iso-Britannian Palestiina-mandaattiaikoihin ja ennen vuoden 1936 suuria arabikapinoita. Perinteisesti tämä konflikti on mielletty kontrastisesti juutalaisten nationalistien, eli sionistien, ja arabien väliseksi yhteenotoksi. Todellisuudessa konfliktiin on vaikuttanut ja yhä vaikuttaa lukemattomia geopoliittisia intressejä, kansainvälisiä ja paikallisia toimijoita, sisäisiä ristiriitoja, valtakamppailuja jne.

Tämän artikkelin aineistona käytetyt lähteet kuvaavat tilannetta eri näkökulmista. Hannu Juusolan Israelin historian luvut 24-49 kuvaavat yleistävällä aluetutkimuksen tasolla juutalaisten siirtolaisuutta Palestiinaan ja siirtolaisuuteen vaikuttaneita tekijöitä 1800-luvulta 1930-luvulle. Lodewijk van Oordin The Making of Primitive Palestine: Intellectual Origins of the Palestine-Israel Conflict keskittyy kuvaamaan artikkelissaan Palestiinasta vallitsevien mielikuvien kehitystä ja sionismin aatteellisen oikeutuksen perusteluja 1800-luvulta nykypäivään.

PRIMITIIVINEN PALESTIINA

Molemmat artikkelit tuovat esille vallitsevan eurosentrisen modernismin näkökulman Palestiinasta jälkeen jääneenä. 1800-luvun modernismin mukaisesti aiemmat kehitysvaiheet esimoderniudessa oli nähtävissä mitä kauemmaksi matkasimme maantieteellisesti. Tämä kuvaus vastaa tilannetta myös ”villien” asuttamasta Palestiinasta. Van Oordin tuo esille kiinnostavasti monia 1800-luvun ja 1900-luvun alun kirjoituksia, tutkimuksia, matkakertomuksia, kuvakirjoja ja kuvauksia, jotka aikansa hengen mukaisesti kuvaavat silloista epämääräisesti rajattua Palestiina lähestulkoon muuttumattomana sitten raamatun aikojen. Jotkut Van Oordin esiintuomat 1800-luvun kuvaukset jopa kuvaavat arabien Palestiinan jopa regressoituneen korkeampaa sivistystä kuvaavasta Kuningas Daavidin ja Salomonin valtakunnista. Raamatullisiin visioihin ei vaikuta pelkästään eurooppalaisen hegemonian ja imperialismin ylivalta, vaan myös vankka länsimainen kristinusko, joka korosti epämääräisen Palestiinan alueen tärkeyttä pyhänä maana. Pyhän maan tutkimukseen 1800-luvulla vaikutti paljon biblistiset ja luterilaiset seurat ja tutkimusvarat. Vaikutukset ovat nähtävissä vielä myöhemmin jopa virallisesti laaditussa brittien hallintopapereissa ja mandaatin hallinnon virallisessa käsikirjassa: The Handbook of Palestine (1922). Eurosentrisen modernismin mukaisesti moderniuden taso oli mitattavissa vain suhteessa eurooppalaiseen moderniuteen.

Suurvalloilla ja erityisesti Isolla Britannialla ei ole ollut erityisiä syitä hallinnoida tai kolonisoida Palestiina tai silloista Syyriaa, jonka provinssi Palestiina oli, kuin ainoastaan strategisen Egyptin merkityksen vuoksi. Napoleonin 1799 käynnistämä Egyptin kampanja onkin nähtävissä suurvaltojen välisen kamppailun lähtölaukauksena, joka lopulta johti ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Ottomaanien valtakuntaan kuuluneen Lähi-idän jakamiseen Ranskan ja Iso-Britannian välillä. 1820-luvulta alkaen alkanut brittivaikutus loi syvempiä yhteyksiä Palestiinaan diplomatian ja lähetystyön keinoin.

JUUTALAISET PALESTIINASSA ENNEN SIONISMIA

Niin Juusola kuin van Oordik tuovat ilmi miten Juutalaisten siirtolaisuuden taustalla on paljolti pakon sanelemat ehdot, kuin niinkään ylevät aatteelliset tai uskonnolliset syyt. Juutalaisen siirtolaisuus muodostuu aatteellisten, uskonnollisten, taloudellisten ja poliittisten seurausten kannustamana kohti Palestiinaa. Juutalaisia on ollut Palestiinassa ja halki tunnettua maailmaa muinaisista ajoista alkaen. Juutalaiset olivat kuitenkin jo pitkään olleet vain vähäinen kaupungistunut vähemmistö massiivisen arabialaispaimentolaisten, -maalaisten ja -kyläläisten keskuudessa. Juusolan arvioin mukaan 1800-luvun alussa Palestiinan noin 300 000 asukkaasta noin 7000 - 10000 oli juutalaisia. Nämä alkuperäisjuutalaiset olivat konservatiivisia ja tiukan uskonnollisia juutalaisia, joista osa pidättäytyi hyvin pitkään vielä Israelin perustamiseen, eli vuoteen 1948, asti aatteellisesta sionismista. Samantapaisia vanhakantaisia ortodoksijuutalaisia oli laajalti Euroopassa 1800-luvulta vuoteen 1948 asti. Ortodoksijuutalaiset kannattivat vanhoja tapoja, eli harrasta messiaan odottamista ja valtaväestöstä eristäytymistä kaupungeissa pyhiin yhteisöihin, eli juutalaisgettoihin.

Juutalaisten siirtolaisuudella oli ennen aatteellisen sionismin syntyä 1800-luvulla paljon vaikutusta juuri kannustimien kuin myös pakotteiden vuoksi lähteä siirtymään. Juutalaisia oli vainottu systemaattisesti Euroopassa kristittyjen toimesta, mutta arabit valtakunnat suhtautuivat juutalaisiin myönteisemmin. Kaikilla kristityillä ja juutalaisilla yhteisöillä oli sisäinen autonomia ja uskonnonvapaus islamilaisessa järjestelmässä dhimmi-aseman hyväksymisen kautta, joka velvoitti vääräuskoiset tunnustamaan Islamin ylivertaisuuden. Islamilaisen maailman juutalaisyhteisöjen, eli arabiaa ja espanjaa puhuvien sefaridien, välinen siirtolaisuus alkoi kuitenkin muuttua 1880-luvulla aatteellisen sionismin myötä eurooppalaisemmaksi. Asteittain alkuperäiset sefaridit jäivät vähemmistöön Itä-Euroopasta tulevien askenasien myötä.

JUUTALAISTEN SIONISMIN SYNTY

Sionismin ajatukset eivät itäneet tyhjästä. Sionismin aatteelliset teoriat olivat syntyneet jo 1800-luvun taitteessa, mutta suurin osa maailman juutalaisista ei tullut hyväksymään sionistista ajattelua vielä hyvin pitkään aikaan. Vanhakantaisen ja traditionaalisen ortodoksijuutalaisuuden rinnalle syntyi uusia aaltoja, kun yhteiskunnan liberalisoituminen valistuksen aatteiden ja tasavaltalaisuuden myötä merkitsi juutalaisille myös kansalaisoikeuksien myöntämistä, ensin Yhdysvalloissa 1776 ja myöhemmin Ranskassa 1791. Kansalaisoikeudet olivat osa pidempää kasvanutta uskonnollista suvaitsevaisuutta, joka oli alkanut 1700-luvun alkupuolella yhteiskunnan rationalisoitumisen vaikutuksesta. Lisääntynyt suvaitsevaisuus aiheutti murroksen juutalaisyhteisöissä, jonka seurauksena eristyneisyys ja oma sisäinen hallinto alkoivat murentua.

Juusola havainnoi, että juutalaisyhteisöt kokivat 1800-luvulle kolme suurta identiteettiongelmaa: getoista vapautuminen, kansallisuusaate ja anti-semitismi. Juutalaisten yhteisöjen murtuessa alkoi fraktioitua esiin enemmistövoittoinen reformistinen juutalaisuus ja ortodoksijuutalaisuus. Reformistijuutalaisuus halusi integroitua vallitsevaan yhteisöön ja eriyttää uskonto kansalaisuudesta erilleen. 1800-luvun loppupuolella reformistijuutalaisista alkoi sekularisoitua entisestään fraktioitua osaksi internationaalista sosialismia tai assimiloitumista vastaan taistelevaksi sionismiksi.

Juusolan mukaan aatteellisen sionismin ja käytännöllisen sionismin luojien ajatusten taustalla korostuu voimakkaasti usko anti-semitismin kuolemattomuuteen, eli tietyssä mielessä anti-semitismi loi seurauksenaan sionismin. Sionismin vaikutusvaltaisimman puolestapuhujan Herlzin voimakkain argumentti suurvalloille olikin, että anti-semitismin ongelma voidaan ratkoa vain luomalla juutalaisille oma valtio.

KÄYTÄNNÖLLINEN SIONISMI JA JUUTALAISTEN KOLONIALISMI

Juusolan ja van Oordik esittävät, että aatteellinen sionismi sai mittavaa taloudellista tukea eurooppalaisilta ja amerikkalaisilta varakkailta juutalaisilta, mikä niin ottomaanien kuin brittiläisten hallinnoidessa näkyi positiivisessa valossa voimistuvana maanviljelyn ja talouden kehittymisenä 1800-luvun lopulta eteenpäin. Juutalaisen moderniuden uskottiin kehittävän, ei pelkästään aluetta vaan myös välittyvän takapajuisiin arabeihin. Euroopasta tulleet juutalaiset eivät mieltäneet itsekään itseään alkuperäisasukkaiksi, vaan ennen kaikkea eurooppalaisiksi, jotka kolonialismin periaatteiden mukaisesti oli tullut valkoisen miehen taakan mukaisesti sivistämään villejä.

Van Oordik korostaa kolonialismin positiivisten hyötyjen lisäksi kristinuskon merkitystä käytännöllisessä sionismissa. Kristillisen ja juutalaisen millenialismin, eli maailmanlopun odotuksen, hengessä oli 1800-luvun puolivälissä voimassa uskonnollinen debatti kristittyjen välillä ennustetusta juutalaisten paluusta aikojen lopussa takaisin eeppiseen kotimaahansa. Juutalaisten kotiinpaluu ajan raamatun tulkinnan mukaan merkitsisi myös messiaan ilmestymistä, sillä ”messias olisi johdattava valitun kansansa takaisin pyhään maahan, Israelin maahan”.

Muuttoaallot jaetaan historiallisesti viiteen aliyaan (aaltoon), jolloin saapui suuria määriä juutalaisia eri puolilta maailmaa. Kaksi ensimmäistä aliyaa sijoittuvat 1882-1914 väliseen aikaan, jolloin pääosin Venäjältä saapui juutalaisten kansamurhien, eli pogromien, seurauksena paljon juutalaispakolaisia. Käytännöllisen sionismin tarjoama pakoreitti tarjosi monille juutalaisvainojen ja antisemitismin uhreille pakoreitin pois. Pakolaiset tarjosivat työvoimaa ja asuttajia, samalla kun pääoma tarjosi keinot ostaa maata arabeilta ja perustaa moderneja maatiloja. Vuoden 1910 jälkeen maanviljelykset alkoivat eriytyä perinteisistä halpaa arabityövoimaa käyttävistä kaupallisista plantaaseista kohti kansallissosialistisia omavaraisuuteen pyrkiviä kollektiiveja, eli kibbutseja. Suurin osa aliyoiden siirtolaisista ei ollut halua, eikä motivaatiota jäädä sivistämään Palestiina, vaan lähtivät heti tilaisuuden tullen takaisin muualle Eurooppaan.

JUUTALAISTEN KANSANKODIN PERUSTAMINEN

Rannikolle keskittyvät juutalaisyhteisöt alkoi muodostua yhä voimakkaammaksi voimatekijäksi Palestiinassa, kuin myös suurvaltapolitiikassa. Ottomaanien vallan heiketessä ensimmäisen maailmansodan aikana, niin Ranska 1916 kuin Britannia ns. Balfourin julistuksessa 1917 esittivät Juutalaisen valtion synnyttämistä Palestiinaan. Balfourin -julistuksella oli suuri merkitys, sillä tähän mennessä Britannia oli jo miehittänyt koko Suur-Syyrian Ottomaaneilta. Lopulta vuonna 1922 Britannia sai kansainliiton vahvistamana Palestiinan mandaatin, sillä ehdolla että Juutalaisten koti perustetaan ja heprea otetaan viralliseksi kieleksi englannin ja arabian lisäksi.

Vielä 1930-luvulla niin länsimaissa kuin Palestiinan juutalaisilla vallitsi kuva juutalaisten positiivisesta vaikutuksesta Palestiinan arabien ja alueen modernisoitumiselle. Samaan aikaan 1908 Ottomaanien valtakunnan nuorturkkilaisesta vallankumouksesta alkaen arabinationalismi oli kasvanut kaikkialla Ottomaanien valtakunnassa. Kamppailu voimistui jatkuvasti ja 1910-luvulta alkaen Juusolan mukaan arabi-juutalainen dikotomia alkoi yleistyä arabeja ja juutalaisia erottelevana narraationa. 1920-21 puhkesivat ensimmäiset suuret veriset arabimielenosoitukset sionismia ja Balfourin julistusta vastaan, mutta tapaukset leimattiin lopulta vain radikaalien toteuttamiksi. Arabien laaja yhteiskunnallinen vastustus ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta brittihallinnolta, joka 1922 julkaisi siirtomaaministeri Churchillin ns. Churchillin valkoisen paperin, jossa Jordanjoen itäpuoli erotettiin Transjordaniaksi (nykyinen Jordania) ja estettiin juutalaiselta siirtolaisuudelta.
Arabinationalismi koki suuren sysäyksen ensimmäisen maailmansodan aikana eripuraisten arabiheimojen ja beduiinien liittoutuessa brittien kanssa sotaan Ottomaaneja vastaan. Syyrian arabien suuren kongressin 1919 vaatimukset yhtenäisestä ja itsenäisestä Suur-Syyrian kuningaskunnasta ja sionismin lakkauttamisesta torjuttiin brittien ja ranskalaisten toimesta. Arabiliittouma hajosi ja tyrehtyi. Arabit pureutuivat sionismin vastustukseen ja kun brittihallinto yritti luoda itsehallintoa Palestiinan, niin se tyrehtyi arabien tiukkaan vastustukseen, koska se ei taannut ylivaltaista edustusta väestösuhteiden mukaisesti arabeille, vaan tasaveroisen edustuksen juutalaisille ja arabeille. Arabien vaikutusvallan heiketessä ja asettuessa vastarintaan, juutalaiset hyödynsivät brittien tarjoaman mahdollisuuden itsehallintoon ja organisoituivat. 1922 perustettiin juutalaistoimisto, joka yhdessä 1920 valitsijamiesvaalein valitun kansallisneuvoston kanssa muodostivat toimivan juutalaisen toimeenpanovallan, eli hallituksen. Juutalaiset rakensivat 1920-luvulla puolijulkisen organisoitumisen ja toiminnan kautta teollisuutta, pankkitoimintaa, terveydenhuollon, maanhankintaa, koulutusjärjestelmän, puolisotilaalliset joukot (Haganan) ja verotusjärjestelmän.

VASTAKKAINASETTELU KÄRJISTYY

Arabien jääminen Palestiinan länsiosien kehityksen ulkopuolelle johti kasvavaan arabien levottomuuteen ja uusiin väkivaltaisiin yhteydenottoihin juutalaisia ja brittiläisiä sotilaita vastaan 1920-luvun lopulla. Brittien laukaisemat kaksi erillistä komiteaa Shaw ja Hope-Simpson päätyivät samaan lopputulokseen, että arabit taistelivat häviävää etnistä konfliktia juutalaisia vastaan maa-alueista, työpaikoista ja elinkeinosta. Voimistuva sionismi oli siirtynyt itsehallinnon myötä jyrkemmin kohti kansallissosialistisia tavoitteita, joilla muodostaa kollektiivista toimintaa, maatiloja ja teollisuutta vain juutalaisille suunnattuna.

Kansainvälisesti 1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Yhdysvalloissa ja Euroopassa brittien komiteoista huolimatta väkivaltaiset yhteenotot ja kapinat leimattiin arabien syyksi, samaan aikaan kun juutalaisten pyrkimyksiä ihannoitiin. Tilannetta vaikeutti juutalaisten kiihtyvää siirtolaisuus Euroopasta laman, anti-semitismin ja fasismin johdosta. Neljänteen aliyaan 1924-28 vaikutti paljon Yhdysvaltain tiukkeneva maahanmuuttopolitiikka, joka 1925 mennessä käytännössä kielsi juutalaisen siirtolaisuuden, kun taas seuraava suuri ja viides aliyaa vuosina 1930-39 oli pakoa juutalaisten vainolta Euroopasta.

Juusolan mukaan juutalaisten tavoite sionistisen toiminnan periaatteiden ja sionistijohdon johtamana oli saavuttaa ennen väistämätöntä itsenäisyyttä väestöllinen ja maaomistuksellinen ylivalta läntisessä Palestiinassa ja tällöin periä itselleen oma kansallinen kotinsa, eli Israel. Juusolan mukaan Arabit uskoivat väistämättömään oikeuteensa periä mandaatti alkuperäiskansana, eivätkä täten kamppailleet niinkään mitään separisteja vaan valloittajia vastaan. Vaikka arabinationalismi tiukensi välejä, niin arabityöväestö tarjosi halpaa ja ammattitaitoista työvoimaa, jota ei voitu täydentää kouluttamattomilla juutalaisilla siirtolaisilla. Myös maan myymisessä arabien rivit rakoilivat, kun Juusolan mukaan maan myyminen oli arabeille periaatteellisesti mahdotonta ja sitä pyrittiin rajoittamaan, niin se oli silti hyvin taloudellisesti kannattavaa ja maan myymiseen sortuivat kaikki, aina myyntirajoituksia ajavia arabeja myöten. Kun lopulta Palestiinan arabit organisoituivat 1930-luvulla Brittien nimittämän muslimien edustaja al-Husainin johdolla, niin sitä seurasivat suuret arabikapinat 1936 ja juutalais-arabialaisen vihamielisyyden kuilun repeäminen kohti sisällissotaa. Arabit näkivät lopulta viimeiseksi keinokseen hakea ratkaisua verenvuodatuksella ja systemaattisella kansanmurhalla.


LÄHTEET

[1] Juusola, Hannu: Israelin Historia. Gaudeamus, Helsinki 2005.

[2] van Oordin, Lodewijk: The Making of Primitive Palestine: Intellectual Origins of the Palestine-Israel Conflict. History and Anthropology, Vol. 19, No. 3, September 2008, s. 209-228