maanantai 28. joulukuuta 2009

Muuttuvan Suomen kasvot

Suomi muuttuu. Suomi muuttuu nyt nopeammin kuin koskaan ennen. Muutoksen rattaat ovat kiihtyneet jokaisessa maankolkassa halki maapallon, eikä Suomi ole ollut näistä maista kaikkein vähäisin. Elintavat ja kulttuurit ovat alati liikkeessä kohti jotain uudempaa muotoa. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee nytkin uusi rakenteellinen muutosvaihe.

Suomi on teollistunut kehittyneistä maista verrattain myöhäisessä vaiheessa. 1800-luvun lopulla käynnistynyt teollistuminen on muovannut suomalaista mielenmaisemaa ja yhteiskuntaa pikkuhiljaa. Palkkatyöläisten kasvavat sukupolvet alkoivat niveltyä kaupunkilaiseen tasaiseen ja ennalta-arvattavaan arkeen. Maaseutu piti yhä sisällään suuren osa väestöstä ja kaupunkiin muuttaneet säilyttivät pitkään maaseutua ja talonpoikaisuutta ilmentäviä ihanteita ja kulttuuria. Torpparinvapautuslaki 1918, Lex Kallio 1922 ja erityisesti toisen maailmansodan jälkeinen rintamamiesten ja siirtoväen asuttaminen ovat olleet yhteiskunnan rakenteellista murrosta enemmänkin hidastavia prosesseja. Vielä 1950-luvulla Suomessa oli maaseutuväestöä n. 50%, vaikka esim. Iso-Britannia alitti 50% maaseutuväestön jo 1850-luvulla. Toimivien maatilojen määrä kasvoi jatkuvasti aina 1960-luvulle ja viljelty maa-alue kasvoi vielä aina 1970-luvulle asti.


Suuri muutto

Ihmisten kiihtyvä siirtyminen kaupunkeihin oli alkanut 1800-luvun lopulla, mutta muutos oli hidasta. Palvelu- ja teollisuussektori vastaanottivat maaseudun ylijäämäväestöä. 1960 – 70-luvulla voidaan sanoa käynnistyneen yhteiskunnan rakenteen voimakkain vaihe, eli ns. Suuri muutto. 1980-luvulle mennessä maaseutuväestö oli vähentynyt jo noin 10% väestöstä ja satoja tuhansia maatiloja oli sammunut.

Muuttaminen teollisuus- ja palvelusektorin tarjoamien töiden perässä kaupunkeihin on asettanut suomalaisen hyvin pitkälle jatkuneen agraarisen (= maaseutu, maatalous) yhteiskunnan murrokseen. Ihmisten on ollut pakko omaksua uudet elämäntavat ja kulttuurit. Siinä missä sotavuodet jättivät traumansa sen keskellä eläneisiin ihmisiin, ei yhteiskunnan rakenteellinen muutos ollut kuin väliaikainen. Maaseutuyhteiskunta jatkui sotien jälkeen ja jopa voimistui.

Kaupungistuminen on kuitenkin tullut erottomaksi osaksi vallitsevaa yhteiskuntaa. Me kärsimme nyt siirtymävaiheen ongelmista ja pyrimme luomaan tasapainoa. Kaupunkien reunamille luodut lähiöt – betonihelvetit kohoavat idyllisiä metsämaisemia reunustaen. Suomen kaupungit ovat eurooppalaisittain luontovaltaisia, mutta siltikin suomalaisittain ne ovat rumia ja kylmiä häkkikanaloita. Toisilleen tuntemattomat ihmiset asuvat parin metrin päässä toisistaan tiiviissä yhteisöissä vailla maatalousväestön kaltaista yhteisen toimeentulon edellyttämää yhteisöllisyyttä. Kaupungistuminen on pakottanut meidät yhteen, mutta liberaali yksilöityvä yhteiskunta on erottanut meidät toisistamme.

Me muutamme, elämme, työskentelemme ja luomme perheitä näissä pikku koloissamme. Omakoti – tai rivitalo on monelle meistä niin suuri intohimo ja tavoite, että tuleeko kaikki edes miettineeksi miksi he sitä haluavat? Oma talo – on kuin oma puu. Kerrostalo on kuin lehdetön koivu, jonka joka oksalla on linnunpönttö. Tässä mielessä keskiluokkainen ja säästäväinen elämäntapa ei edes kuulosta kovin pahalta vaihtoehdolta

Oma pieni teennäinen mieleni maatila.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Itsekkäiden ihmisten ilmastohössötys

Kööpenhaminassa kumisee ja kuhisee. Tätä kokousta on odotettu kaikkien vihreiden ajattelijoiden ja vähänkään ympäristötietoisten ihmisten keskuudessa. Nyt ei tarvitse odottaa – nimittäin kokous on alkanut. Hyvä kysymys toisaalta onkin että tapahtuuko Kööpenhaminassa se mitä siltä niin kovasti toivotaan ja halutaan?


Osa uskoo ilmastonmuutokseen, osa taas puolestaan pitää koko tapahtuu ekohippien silkkana höpönlöpönä. Toisaalta kysymyksen asettelu ihmisille saattaa tuoda mitä moninaisimpia vastauksia. Kyllä ihmiset ovat huolissaan luonnon tilasta ja ilmastonmuutoksesta, mutta suurin ongelma tuleekin eteen siinä, että kuinka paljon me olemme valmiit yksilöinä tekemään sen puolesta. Ihminen voi hyvin ymmärrettävästi on väkivaltaa, sotaa, teurastusta, pahoinvointia, köyhyyttä, nälänhätää ja muita maailman kurjia ilmiöitä vastaan – mutta yhtenä pienenä ihmisenä hän on omasta mielestään mitätön puuttumaan niin isoihin asioihin. Tuulivoima on hyvä asia, niin kauan kuin voimaloita ei rakenneta omaa näköalaa pilaamaan. Kun nämä yksilöt, koko maailman Matti Meikäläiset, kootaan yhteen, niin huomataan, että heitä on aika paljon. Lopputulos on että tuulivoimaloita ei rakennetta, eikä maailman vääryyksiin puututa.

Ihmistä ei ole kovinkaan hyvin suunniteltu pitkän aikavälin suunnitteluun. Ihmisen ikä ja varsinkin ihmisen vahvin työikä on loppujen lopuksi kovin lyhyt. Asiat keskittyvät tavallisella kansalaisella yhä paljolti toimeentulon ja omien asioiden ympärille. Vaikka ihmisten aineellinen toimeentulo on lähestulkoon kaikkialla maailmassa parantunut, ei ole aikaa puuttua naapurien tai kanssaihmisten huoliin. Oma napa on aina muiden napaa lähempänä. Katse kohdistuu omiin jalkoihin – ei kaukaisuuteen. Suhteellisen vaarallinen yhdistelmä, kun ajattelee ihmisen kiihdyttävän entistä lujempaa yhteiskunnan ja teknologian moottoritiellä – ja silti ihminen vain katsoo jalkojaan polkimilla eikä suinkaan keskity katsomaan minne ollaan edes matkalla.

Voiko ihmistä toisaalta edes syyttää tästä? Yhteiskuntamme on ollut kouriintuntuvassa muutoksessa jo yli vuosisadan – ja kouriintuntuvalla muutoksella tarkoitan sitä että ihmisten elinaikana saattaa tapahtua merkittäviä rakenteellisia muutoksia kulttuurissa, elämäntavoissa ja yhteiskunnassa. Kun ihminen lähtee pitkään vaellukseen eläen paimentolaisen elämää kaupunkien betonisista lähiöistä toiseen, työpaikasta toiseen, niin ihminen todellakin keskittää huomionsa vain selviytymiseen. Maailma muuttuu niin nopeasti, että siitä täytyy pitää kiinni todella lujaa pysyäkseen mukana. Vauhdin kiihtyessä väliinputoajat lisääntyvät ja nopeat syövät hitaat.

Me jatkamme siitä mistä edeltäjämme sen meille jättävät ja uskomme että näin meidän tulee elää elämäämme ja jatkamme eteenpäin. Niin kauan kuin muutokset tukevat inhimillistä lyhyen tähtäimen ajattelua, niin niillä on taipumus juurtua meihin syvälle kiinni. Kulutusyhteiskunta ja markkinatalous ovat tulleet pysyvyksi ja ne leviävät entisestään yhä laajemmalle ja laajemalle. On pelottavaa katsella, kun ihminen pukee päälleen sivistyksen ylväät vaatteet, mutta on kaikesta ylimielisyydestä huolimattaaan silti pohjimmiltaan ja motivaatioiltaan itsekäs. Me tavoittelemme omia etujamme. Jos emme suoraan, niin epäsuoraan ainakin.

Vuosisataan mahtuu monta eri sukupolvea, mutta kun sukupolvi kerrallaan viimein pääsee päättävään asemaan, on kaikki jälleen murroksessa ja arvomaailmamme korttipakka sekaisin. Me emme enää kykenekään vastaamaan huomisen haasteisiin. Kööpenhaminassa yritetään epätoivoisesti koota yhteistä tahtoa, jotta voitaisiin luoda kaikki sitovat pelisäännöt yhteistä uhkaa vastaan. Kaikki yrittävät vetää välistä, sysätä kaiken toisen niskaan ja itse välttää mahdollisimman paljon työtä. Kaikki katsovat omia jalkojaan, eivätkä eteensä.

Nykyisten päättäjien ei tarvitse nähdä huomisen yhteiskuntaa. Minun täytyy, joten siksi olen huolissani ja haluan muutosta. Haluan sitovia lupauksia Kööpenhaminasta ja aitoa edistystä.

Olen itsekäs. Olen itsekäs. Olen itsekäs.

Olkaa tekin itsekkäitä.

Jos ette ole itsekkäitä itsenne puolesta, niin olkaa itsekkäitä lastenne puolesta.

Jos ette ole itsekkäitä lastenne puolesta, niin olkaa itsekkäitä kaikkien muiden ihmisten, eläinten tai minkä hyvänsä elämisen arvoisen asian puolesta.

Vain me itse voimme olla itsekkäitä oman itsemme puolesta – sillä kukaan tai mikään muu tuskin tulee koskaan olemaan.