tiistai 17. marraskuuta 2009

Sillä aasia eteenpäin kuljetetaan!


Keppiä ja hunajaa.

Keppiä ja hunajaa.

Sillä aasia eteenpäin kuljetetaan!


Yliopistouudistus. Korkeakoulu-uudistus. Kansan huoltosuhde pienenee kansan vanhetessa. Ratkaisuna hallintovalta jyräsi läpi joukon uudistuksia ja lakeja, joilla opiskelusta tehtiin tehokkaampaa. Entinen malli tuki liikaa lorvimista – niin ainakin totesivat ne päättäjät, joilla itsellä meni vuosia tai jopa vuosikymmeniä yliaikaa valmistua. Päättäjät olisivat siis valmiita potkimaan kaimansa – kaltaisensa ulos oppilaitoksen rekisteriä kuormittamasta. Talous vaatii korkeakoulutettuja osia loputtoman talouskasvun tuotantoketjuihin nyt!

Vihdoin ja viimein on muutama vuotta jäljessä tulossa myös tukiuudistus, jonka laatiman työryhmän tuloksista Yle ja Ylioppilaslehti hiljakkoin uutisoivat. Työryhmän olisi tarkoitus luovuttaa valmis ehdotuksensa valmistelua ja ehdotusta varten opetusministeriölle vuoden 2009 lopussa. Luvassa on odotetusti lisää opintoja tehostavia toimenpiteitä, eli ns. maisteriksi liukuhihnalla menettelyn lisäämistä, mutta viimeinkin rattaiden kirskuessa ja lyödessä vastaan työryhmä esittää myös liukuhihnan voitelua.

Huoltajakorotus palauttaisi takaisin 1992 laman aikana lakkautetun opiskeleville vanhemmille kuuluvan lisän. Tähän epäkohtaan on kiinnitetty paljon huomiota, koska hyvin luonnollisesti vanhemmuus tulee usein enemmissä tai vähemmissä määrin opiskelujen eteen. On ollut tuskallista katsoa monien tuttujen ja läheisten kärvistelevän vanhemmuuden rasituksissa opiskelijan heikoin edellytyksin. Perheen perustaminen ei ole järkevä ratkaisu opiskeluaikoina – mutta tunnetusti vanhemmuus saattaa tulla yllätyksenä varovaisimmillekin. Perheystävällisen politiikan Suomi kaipaa varmaan myös korkeakoulutettujen lapsia, mutta tähän asti taloudellisesti on ollut kannattavampaa katsoa vanhemmuutta vasta koulu – ja uraputken jälkeen, eli siis sitten joskus 40-vuotiaana…

Opintotuen sitominen indeksiin on kauan odotettu uudistus, jota on kaduilla ja luentosaleissa vaadittu jo vuosikymmeniä opiskelija-aktiivien toimesta. Indeksiin sitomista on toivottu niin kauan, että toivo sellaisen tapahtumisesta on jo ehtinyt kadota. Ehkä viimein olisi aika että yhteiskuntamme köyhin jäsen, eli opiskelija, viimeinkin otettaisiin hellempään huomaan. Vaikka opiskelijalla onkin suurempi potentiaali pärjätä tulevaisuudessa työelämässä, niin onko myöskään mielekästä valtiovallalta korjata tulevaisuuden satoa raakana vai täysin kypsyneenä?

Asumislisästä siirtyminen kokonaan yleiseen asumistukeen, toisi viimein opiskelijoiden ulottuville erityisesti pääkaupunkiseudulla suuremman määrän vuokra-asuntoja ja erityisesti yksityiset vuokramarkkinat. Nykyisellään asumistuki on maksimissaan 201,60€, kun taas yleisen asumistuen piirissä se saattaisi nousta jopa 80% asumiskustannuksista! Nykyinen yleinen asumistuki tosin on myös paljolti sidottu tukiin ja tuloihin, joten lopullinen asumistuki saattaisi muiden korotusten seurauksena herkästi vähentää asumistukea jopa alle nykyisen asumislisän maksimin, eli 201,60€.

Myös keppiä on tarjolla niille, jotka jäävät maahan makaamaan. Työryhmä ehdottaa myös opintotukikuukausien korvamerkitsemistä eri opintojen vaiheisiin, niin että opintotukikuukausia olisi eri määrä kandi – ja maisterivaiheisiin. Pahin mahdollinen vaihtoehto on myös tukien lakkauttaminen ilman varoituksia suoraan jos opintopisteet jäävät vuodessa alle 20 rajan. Monille motivaatio- , terveys ja mielenterveysongelmista kärsiville opiskelijoille tämä olisi tuskainen raja, sillä heidät vain armottomasti potkittaisiin ulos. Pahoin voivan opiskelijan tulisi siis ikään kuin etukäteen tietää tuleva tilanteensa ja osata siirtyä terveydellisen kuntoutuksen piiriin. Pahimman ahdistuksen keskelle pitäisi vähintäänkin osata keskeyttää opinnot ja ruveta taistelemaan kuntoutustukien puolesta. Yhtälö on mahdoton – sillä moni pahoinvoiva opiskelija yrittää sisulla ja opintotuella eteenpäin omaa tilannettaan kurjistaen. Kaikkein vaikeinta tilanteessa on erityisesti myös nuorille aikuisille suunnatun mielenterveystuen tarjoamisen vähyys. Mielialapillereitä kyllä tarjotaan, mutta tyhmäkin tietää, ettei mikään nykyinen puolustusvoimien terveydenhoidosta kopioitu malli todellakaan toimi. Buranaa popsimalla murtuneet jalat, keuhkokuume tai pakkasenpuremat eivät parane.

Jos työryhmän kaikki ehdotukset toteutetaan, niin se tuo ehdottomasti enemmän etuja ja mahdollisuuksia itselleni ja monille kaltaisilleni keskitien opiskelijoille. Heikot sortuvat elon tiellä – ja jos eivät sorru, niin valtio kyllä pitää huolen että heikko opiskelija sortuu.

Heikoilla ei ole tilaa Suomessa.

Kohta ei varmaan keskinkertaisillakaan.

Olkoon vallitseva eliitti meille suopea viisaudessaan.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Naapurisopua sotimalla - osa 2

Jatkoa viimekertaisesta. Sotivat osapuolet ovat jämähtäneet paikoilleen ja pystyttäneet suuren vallihautameren piikkilankoineen väliinsä. Naapurin tykistö kuitenkin raikaa harva sen päivä, eikä allekirjoittaneella ole yhtään panoksia, joilla ampua takaisin. Tunnelma oli synkkä ja väsynyt. Tappion ja vetäytymisen mieliala oli vahvana pommitetuissa vallituksissa. Mutta mitä sitten tapahtui ...?

Pakotettu yhteiselomme alkoi lopulta saada käänteitä, kun viimein välillemme alkoi kehkeytyä dialogia. Tunteet, ajatukset ja ennakkoluulot purkautuivat. Kohteliaisuus palasi arkeemme, vaikka meteli ei vähentynytkään. Miksi olisi? Minä olin minä rauhanhäiritsijä ja hän vain sivistynyt ja herkkä kirjailija-runoilija-nuorisopoliitikko Afrikan sydänmaalta. Minä olin rasisti, kohtuuton, ennakkoluuloton, epärealistinen ja töykeä nuori mies, joka muiden suomalaisten tapaan oli hyvin haluton sulautumaan kansainväliseen kulttuuriin. Kuultuani hänen rehellistä mielipidettään minusta, kysyin vain eikö maassa tulisi käyttäytyä maan tavalla (When you are in rome, shouldn’t you do as the romans do?). Se on hänelle osoitettu kysymys, joka on vieläkin jäänyt vastaamatta.

Ehkä minä en vain ymmärrä.

Lopulta opin elämään naapurini kanssa.
Jätin kesken osan syksyn 2008 aamukursseista, en ottanut aamukursseja keväälle 2009 ja käytin hyväkseni kesätyöpaikan joustavaa työaikaa. Näillä keinoilla omaksuin opiskelijan arjen ja pitkät raukeat aamu-unet. Huomasin että uni on hyvästä, niin hyvästä että huomasin mielialani paranevan. Huomasin myös, että rauha vallitsee kaikkialla muualla kuin kotona ja suuntasin antaumuksella moneen eri aktiviteettiin ja iltakouluun voidakseni vältellä kotona olemista. Pään laittaminen puskaan ja positiivinen suhtautuminen auttaa aina – eihän maailma ole kuin täynnä tällaisia onnellisen tietämättömiä lampaita.

Suhteemme muuttui dynaamisemmaksi ja suopeammaksi keväällä 2009. Autoin häntä kykyjeni mukaan opiskelija-asuntojärjestön asioiden kanssa erityisesti hänen pyrkimyksissään saada jostain yksiö. Tilanne saattaisi siis raueta, jos hankkisin hänelle pääkaupunkiseudulta yksiön, joka olisi korkeintaan kilometrin päässä hänen töistään ja korkeintaan vuokraa 350€/kk. Voitte kuulkaa kuvitella kuinka kovasti näin vaivaa tämän eteen – mutta on selvää että mahdoton on mahdotonta pääkaupunkiseudun vuokramarkkinoilla. Tarjotessani epäkelpoja asuntoratkaisuja ylpeä asiakkaani suuttui, koska en kuunnellut hänen vaatimattomia vaatimuksiaan. Nämä vaatimattomat vaatimukset ulottuivat myös johtamani asukastoimikunnan hallinnoimaan kerhohuoneeseen. Sain jatkuvaa epäsuoraa uhkailua häiriön aiheuttamisesta minulle, jos en luovuttaisi kerhohuoneen avainta aina ja heti. Avaimen saaminen oli aina kuin sormia napsauttaisi – jos olin töissä tai jossain muualla, ei sillä ollut väliä, vaan avaimien piti tulla heti. Kerran tätä alakerran hirmua karttava parempi puoliskoni suostui hoitamaan asian puolestani – mutta sillä seurauksella että hän sai väärän avaimen. Poliittisen kokouksen alkaessaan suuren kokousjohtajan kokoushuone ei avautunutkaan ja lopulta jälleen kerran paska valui tällaisissa tilanteissa ylhäältä alaspäin. Joskus avaimia saatettiin muistaa pyytää etukäteen, mutta väärän avaimen onnettomuuden jälkeen minä sain kunnian kiikuttaa avaimen henkilökohtaisesti etukäteen hänelle suoraan tai postiluukkuun. Avaimen nouto noudatti usein samaa periaatetta: jouduin hakemaan avaimen henkilökohtaisesti tai avain palautettiin lopulta, mutta aina sovittuja määräaikoja rikkoen – joskus jopa viikkoja jälkikäteen.

Syksyllä 2009 paskaa valuu alas jälleen ämpäreissä. Kerhohuone suljetaan peruskorjauksen takia ja luvattua yksiötä ei tulekaan. Palaamme jälleen tylyn kohteluun tilaan, jossa teennäinenkin kohteliaisuus on enää vähäistä. Naapurini vähät välittää minun rauhastani, minun unestani tai minun oikeuksistani. Mutta kaikesta huolimatta optimismin versot kasvavat mielenrauhani kukkaruukussa. Peruskorjaus lähestyy, joten muutan pois evakkoon – mutta olen jo saanut järjesteltyä asiat, niin että naapuruutemme päättyy siihen, että joko minä muutan tästä opiskelija-asunnosta kauas muualle tai sitten opiskelija-asuntojärjestö karkottaa pahuuden pois alakerran soluhuoneistosta. Karkottaminen ikävä kyllä onnistuu vain uhrilahjalla, eli peruskorjauksesta valmiilla yksiöllä, joka toivon mukaan tyydyttää alakerran suurta herraa.

Kuu, tuo ihana aurinkoni – loistaa valaisten nuoren miehen polkuja opiskelija-asuntolan villissä viidakossa. Kirjoitan päiväkirjaa tätä, toivoen sen lähettää opiskelija-asuntojärjestölle kiitokseksi, että ratkaisee lappusilla ongelmiaan.

maanantai 9. marraskuuta 2009

Tarinoita urbaanista ja villistä opiskelija-asuntola elämästä


Mutta leijonaa mä haluaisin niin metsästää.

Ja voi – kunpa joskus saisin sen todella suuren!

Sen ison ja pahan – joka alakerrassani asui.

Joka maukui ja naukui – jopa ilosta raukui!


Kaikki alkoi eräänä kauniina kevätpäivänä, kun kaksi nuorta ja rakastunutta opiskelijaa päättivät muuttaa yhteen opiskelija-asuntojärjestön tarjoamaan perhe-asuntoon kesäkuussa 2008. Alakerrassamme asui tällöin soluasunnossa yksistään uusi afrikkalainen naapurimme (käytän hänestä yksityissuojan nimissä vain nimeä ”naapuri”) ja nähdessäni hänet noina ensipäivinä en olisi koskaan voinut kuvitella kuinka kauhean helvetin hän meille ja erityisesti minulle tulisi tuomaan. Tuona kesänä 2008 asumisemme täyttyi hyvin kovasta ja häiritsevästä metelistä, niin arkipäivinä kuin viikonloppuinakin – niin päivisin ja iltaisin kuin keskellä yötäkin. Meteliä ei päässyt karkuun missään omassa asunnossaan, vaan se tuntui kaikuvan kaikkialla, päivin ja illoin - illoin ja öin. Meteli oli onneksi kiehtovan monipuolista – oli rumpumusiikin kovaa soittamista, telkkarin huudatusta, eri järjestöjen virallisten kokousten pitämistä, ulkomaanpuheluiden soittamista, useiden vieraiden kutsumista ja kestitystä erityisesti yöaikaan. Moni suomalainen, joka on ollut tekemisissä afrikkalaista syntyperää olevien ihmisten kanssa, on varmasti huomioinut heidän tapansa puhua hyvin lujaa. Kaikki tehtiin hyvin voimakkaalla äänellä ja keskusteluissa oli läsnä voimakas tunnerikas äänen korottaminen.

Ystävälliset pyynnöt ja yhteydenotot häiriöiden lopettamiseksi kohtasivat ristiriitaisen vastaanoton, joka päättyi siihen että meteli toisinaan lakkasi ja toisinaan ei. Toistuvat yhteydenottoni naapurini kanssa järjestyssääntöjen mukaisen yörauhan (arkisin alkaen 22:00 ja viikonloppuisin 23:00) aikaan kehittyivät tilanteeseen, jossa hän ei enää kokenut aiheelliseksi noteerata minun sanojani tai hän vain yksinkertaisesti kieltäytyi avaamasta oveaan. ”Who, am I to police his privacy?”, oli ainainen kaunis vastaus pyyntöihini huomioida minun rauhaani. Minä olin hänelle rauhanhäiritsijä, joka toistuvasti ahdisteli häntä öisin vaatimalla häntä hiljentymään tai lopettamaan kokonaan kaiken metelöinnin. Järjestysmääräykset eivät olleet hänen mielestään niin sitovia, eikä hän suostunut tunnustamaan mitään sellaisia määräyksiä, jotka loukkasivat hänen oikeuksiaan yksityisyyteen. Teennäinen kohteliaisuus kuoli, minä vaadin saada rauhaa ja vetosin naapuriani lopettamaan metelöinnin.

Vastaus tuli tylynä takaisin: ”You can’t stop me from speaking, you can ask me to lower voice”.

“Oh, could you please - Oh Could you!”, oli vastaukseni.

Mutta oven sulkemisen jälkeen teot puhuivat sitä mitä ääneen ei sanottu. Meteli jatkui, minä valvoin, aloin kärsiä vakavasti unettomuudesta – ja ahdistuin. Ahdistuin syvästi.

Lopulta elokuun lopulla 2008 otin yhteyttä opiskelija-asuntojärjestöön. Laadin ohjeiden mukaan kirjallisen valituksen ja hain kaikkien naapurien allekirjoituksen. Ehkä he kuuntelevat minua, ehkä jotain tapahtuu. Miksi minä joudun kärsimään toisen ihmisen suvaitsemattomuudesta ja julmuudesta? Opiskelija-asuntojärjestö vastasi kirjelmällä, josta myrsky vasta oikein lykkääntyi niskaani. Jos vihaa välillämme ei ollut aiemmin, nyt sitä viimein oli kirjeen osoittaessa minun valittaneen hänestä. Onneksi tuli viimein tyyni hetki myrskyävässä sodassa, sillä soluhuoneistoon muuttaneet uudet kämppäkaverit estivät pahimman metelin muodostumista jatkossa. Valituskäynnit alakerrassa jatkuivat, mutta nyt pääsin jälleen sisään, kiitos avuliaiden kämppisten, jotka avasivat minulle oven. HAH! Enää et minua välttele sinä yörauhan rikkuri!

Rauhattomuus kuitenkin jatkui ja jatkui – enkä yrityksistäni huolimatta saanut hänen kämppiksiään tai muita naapureita enää häntä vastaan. Olin näiden ulkomaisten opiskelijoiden mielestä opiskelija-asuntolassa friikki-ilmiö, sillä olihan se outoa haluta mennä aikaisin nukkumaan ja aikaisin kouluun. On myös hyvin outoa lukea kirjaa tai yrittää tehdä graduaan rauhassa, sillä opiskelija-asunnothan ovat kaikkea muuta kuin rauhallisia. Kuu on opiskelijoiden aurinko – ja niin se kuu tulisi olemaan unettomien öitteni ja traagisen kohtaloni silminnäkijä.

------------------

Ensimmäisen osan loppu.

Toinen osa on valmiina - odottaa julkaisuaan.

Kolmas osa ei ole vielä näytellyt osaansa, mutta ehkä kenties joku päivä.

Mutta haluaako kukaan jatkoa tälläiselle vuodatukselle? Olenko rasisti? Olenko ennakkoluuloinen? Onko ongelmani kohtuuttomuus, vai vain pelkästään sääli. Kommentoikaa - ne ketkä uskaltavat!